Kuinka vaikeaa onkaan taas päästä arkeen ja rutiineihin kiinni! Töissähän on tällä hetkellä leppoisaa ja sinne pääsee tollasen karmean uhmaikäisen lapsen vanhempana lepäilemään; saa syödä rauhassa, puhua aikuisten kanssa aikuisten asioista, ei tarvitse huutaa tai kuunnella huutoa ja kiukuttelua, ei komentelua (puolin ja toisin) - siis auvoisaa toisin sanoen!
Jotenkin toi liikuntarutiini on kadoksissa. Vaikka tieto siitä, että oli suoritus mikä hyvänsä, olo luultavimmin on paljon parempi ja energisempi. Mutta se lähteminen! Nähtävästi tollanen puolentoista viikon tauko jumpista teki tehtävänsä, ja peruslaiskaluontoinen ihminen saa taas etsiä itsestään vähän aikaa sitä sitkeyttä, että jumppatunnille on
mukavaa lähteä. Liikunta itsessään on mukavaa ja tunnit kivoja. Mutta se hemmetin lähteminen!
Niinpä keksin eilen keinon, jolla lähtemisen tuskan saa
poistettua puolitettua. Ensinnäkin, vilkaise aamupäivästä jumppakalenteria ja mieti, mikä tunti voisi olla ihan jees. Ota mieluiten sellainen tunti, joka alkaa mahdollisimman pian töiden jälkeen. Älä mieti urheilemista koko päivänä. Kun pääset kotiin, älä vieläkään mieti urheilemista, vilkaise kuitenkin silloin tällöin kelloa, jotta et kadota ajantajua (kokonaan). Noin kymmenen minuuttia ennen jumpan alkua vaihda paniikissa vaatteet, etsi muut jumppakamppeet (toisin sanoen ota viime kerralta kassiin jääneet kamat mukaan ulko-oven vierestä, ja kyllä, se hikipyyhe on vielä märkä, mutta ei se haittaa) ja huikkaa ovelta heipat. Juokse!
Kokeile vaikka. Muut asiat ärsyttää varmasti enemmän kuin lähteminen (esim. eripariset sukat, sopivien vaatteiden löytäminen, silittämättömät vaatteet ja se märkä hikipyyhe, hyi!).
2 kommenttia:
Arvaa kuinka vaikeaa oli lähes vuoden tauon jälkeen. Mutta mä tein sen! :)
Jee, hienoa! :) Pari viikkoa varmaan menee "totuttelemisessa" uuteen rutiiniin, mutta sitten se onkin jo ihan arkipäiväistä :)
Lähetä kommentti